Pakina kansallisen solidaarisuuden hävittämisestä

Yhdellä laidalla taistelukenttää seisoo sinivalkoiseksi itsensä
mieltävä rivi, joka ulottuu laitanationalisteista humanisteihin.
Toisella puolella taistelukenttää on salkoihin vedetty punavihreät,
ruiskaunokit ja muutamat muut viirit. Taistelukentän yllä vallitsee
odottava hiljaisuus. Vanha veri tuntuu vienona henkäyksenä tuulessa. Täällä ei seistä ensimmäistä kertaa.

Verbaaliset miekat, nuijat ja
tapparat käännetään veljiä vastaan. Toiset asettuvat internationaalin
puolelle, vannoen sille uskollisuutta kuolemaan saakka. Toisella
puolella puolustetaan isäin maata, jolle on vuodettu.

Tämän minä
näen nykyisessä keskustelussa. Poterot on kaivettu, puolet valittu ja
kivitys on käynnissä. Median ilmatila on sakeana syytösten
nuoliryöppyjä, uhrien, sankarien ja sotasyyllisten tuomioistuimia.
Puhutaan vaikka mistä, mutta todellinen keskustelu puuttuu kokonaan.

  

Se vaan on niin paljon helpompaa kivittää.

 

Ja
olenhan minäkin kivittänyt. Olen silti alkanut ajatella, että
maahanmuuttokeskustelu ei ehtinyt koskaan edes alkaa, ennenkuin se
ajautui umpikujaan. Aiheeseen liittyy monia seikkoja, joista ei koskaan
puhuta. Koko keskustelu on ajautunut ideologiseksi
katapulttikohtaamiseksi, jonka ainoa tavoite on viskoa ruttoon kuolleita
lehmiä vihollisleiriin.

 

Mitä siis haluaisin sanoa,
mitä kysyä? Mitä kysyisin kovan linjan kavereilta? Ehkä en paljon
mitään. Uskon, että osa ei poteroistaan nouse – sieltä tullaan vain
jalat edellä tai kilven päällä. On ryhmä, jonka kohdalta keskustelu on
jo kokonaan ohi.

 

Mutta entä me muut? Voisimmeko me
vielä löytää toisemme? Minä haluaisin. Todella haluaisin. Sieluni
särkyy, kun meitä revitään kappaleiksi ja hetkittäin tuntuu, että
maailman myllerryksen suuntaan on mahdoton vaikuttaa.

Tulen
kuitenkin järkiini, sillä jos me emme sitä muuta, niin kuka muukaan sen
tekee? Ei maailmassa ole muita sankareita. Kaikki on tehtävä itse.
Saagan voi kirjoittaa vain omalla kynällään, historioitsijoita on turhaa
odottaa.

 

Punavihreät ja ylkansallinen pääoma on
liittynyt yhteen rintamaan kansallista kansanvaltaa puolustavia vastaan. On
uskomatonta ajatella tätä, vielä vaikeampaa kirjoittaa se tähän, koska
entisenä vasemmistoliittolaisena minun on vaikea katsoa sitä olentoa,
joka noine hyvineen minua vaativasti tuijottaa.

Toisella puolella
pahimmillaan terotellaan seipäitä ja lähdetään jahtiin, aivan kuin
muualta tulleet ihmiset olisivat meistä jotenkin olennaisesti
poikkeavia, eläimiä. Tähän kuitenkin päädytään, kun koetaan, että
elintila käy vähiin ennenkuin loppuu.

Nollasummapeli alkaa.

 

En
kuollaksenikaan ymmärrä sitä epäpyhää liittoa, jonka vasemmistolaiset
voimat ovat tehneet luullessaan ylikansallisen pääoman asiaa omaksi
internationaalikseen. En ymmärrä, minkälaisia sieniä on syöty, kun on
tultu siihen tulokseen, että on oikein nostaa ruiskukkaviiri punavihreän
viereen ja kääntää sotaratsut omaa perintöä, identiteettiä, isänmaata
ja sen puolesta kaatuneita vastaan.

En käsitä, missä vaiheessa
vasemmisto on niin itsensä myynyt, että ne pienet herkkupalat mitä
suurpääoma punavihreille ihmisoikeusareenalla pudottelee riittää
kävelemään yli Proudhonin, anarkistiprinssi Kropotkinin, tohtori Marxin
ja Tolstoin.

Te kai myitte oman maanne ja pyydätte nyt meitä muita myös myymään sen vähimmän mitä meillä on teidän petoksestanne jäljellä.

Voitteko te todella olla tosissannne?

 

Sen
kyllä ymmärtää, miten oikeisto ja suurpääoma pettää kansan.
Globaalikapitalismi on pääoman riemuvoitto, salamasota, jolla työväen
rimpuilu pannaan kuriin. Imperialismi vierailla mailla, poljetaan
työväen palkat ja ihmisoikeudet ja kotiutetaan voitot – muttei kotiin,
vaan pääoman kotimaahan, verotuksen höyhensaarille –
parasiittipankkeihin.

Kvartaalikapitalisti ei välitä, että perhe
jää ilman leipää, jää se sitten sitä ilman Burmassa, Guatemalassa tai
Porvoossa. Eihän se oikeasti kiinnosta. Ei pääomamies katso ihmisiä
silmiin. Pääomamies katsoo vain excel-taulukoita ja niitä on helppo
katsoa – ruumiitkin näkyy vain numeroina.

Yhden kuolema on tragedia, miljoonan tilasto.

 

Ja
sitten meidän valkoiset ritarimme. Te otatte puukot ja puntarit ja
lähdette pakolaisen perään, joka on jo juossut puukkoa ja puntaria
pakoon tänne saakka. Mikset näe toisen ihmisyyttä? Missä on omasi, minne
sen hukkasit?

Pelkäätkö talouden nollasummaa, kakunjakoa todella
niin paljon, että olet valmis antamaan pois ihmisyytesi saadaksesi
varmasti oman palasi viimeistä piirua myyden kokonaan, ilman että siitä
on muruakaan varissut kehitysyhteistyöhön?

 

Ketkä tässä
voi enää toisensa löytää? Ovatko ristiriidat sovittamattomia?

 

Onko niin,
että me voimme valita vain näiden kahden välillä:

  • valitsemme pääoman internationaalin ja sen, että meidän kansallinen solidaarisuutemme romahtaa sen seurauksena?
  • valitsemmeko yhtenäiskansan, turvaamme sisäisen solidaarisuutemme, mutta käännämme selän pääoman internationaalille?

Ja miksi vastakkainasetella juuri noin?

 

Minä
näen, että sekä internationalistinen vasemmisto että globaali pääoma
haluaa hävittää kansallisvaltion. Globaali pääoma haluaa hävittää
edestään sen viimeisen vastustajan, kansan valtion. On ymmärrettävää,
miksi korporaatiovaltio haluaa kaataa arkkivihollisensa, demokratian, ja
julistaa itsensä yksinäiseksi, ylvääksi kuninkaaksi.

Minä näen, että
globaalikapitaali on kääntänyt vasemmiston kansainvälisen
solidaarisuuden aseeksi sekä vasemmistoa, työväkeä, että kansaa kohtaan.
Solidaarisuus on oikein, mutta se on vain ideologisesti oikein, jos
sitä harrastetaan sen seurauksista täysin välittämättä.

Kun
vasemmisto tukee internationaalia, se tukee pääoman hyökkäystä
kansallisvaltiota ja kansallista solidaarisuutta vastaan. On varsin
mahdollista, että vasemmisto on laittanut rahansa väärään hevoseen ja
piiskaa kuoliaaksi viimeisen todellisen aseveljensä.

 

Kun
kansallismieliset pelkäävät työpaikkojen pakoa ja maahanmuuttajien
tulvaa, on selvää, ettei näistä lähtökohdista ymmärretä vasemmistoa,
joka pettää kansan ja kääntää kapitaalin peitsen sitä vastaan.

 

Minä en
ymmärrä vasemmistoa, joka näin tekee, sillä vasemmisto on ajamassa
viimeiset toverinsa maanpakoon. Vasemmisto ei voi voittaa yksin, se ei
ole koskaan voinut voittaa yksin ja liittoutumalla itseään vahvemman
globaalikapitalismin kanssa se tulee voittamaan taistelun, jonka
lopputuloksena vasemmiston tappio tulee olemaan täydellinen ja
lopullinen.

Jos ja kun vasemmisto toimii oikeiston
panssarinyrkkinä ja hävittää koko kansallisidentiteettimme, -perintömme
ja -ylpeytemme, minä kysyn, mitä jää jäljelle kansallisesta
solidaarisuudesta?

Onko kansallinen solidaarisuus jotain, jonka
voi heittää pois noin vain? Tuleeko sen tilalle internationaalin
solidaarisuus vai jääkö sen jälkeen jäljelle vain kurkunleikkaajien
saari, jossa kukaan ei enää puolusta jokaisen kansalaisen oikeutta
hyvinvointiin?

Mitä jää jäljelle hyvinvointivaltiosta, kun
kansallinen solidaarisuus hävitetään? Yhdysvaltain esimerkki on, ettei
mitään
: kun maahanmuuttajien armeija todella nousee riittävän suureksi,
haluaa valtaväestö lopettaa hyvinvointivaltion, koska kokee tulonsiirrot
epäoikeudenmukaiseksi.

Tämä siksi, että solidaarisuuden annettiin kuolla.

 

Tiedättekö te vasemmalla todella mitä te teette, kun vannotte internationaalin nimiin? Ymmärrättekö te laitanationalistit, että hukkaatte ihmisyytenne, kun unohdatte, että jokainen ihminen on ihmisarvoinen?

 

Me
kaikki voimme vielä tulla kotiin ja katsoa toisiamme silmiin, jos me
ymmärrämme, että paikallisuus, lokalismi ja isänmaa on sama asia. Me
voimme pystyttää oman rahamme, omat kansalliset pankkimme, vetää
yhteiset viirimme salkoon ja pysäyttää globaalipääoman hyökyallon
rajoillemme.

Me voimme auttaa täydessä solidaarisuudessa paitsi
toisiamme, myös muita, jotka haluavat rakentaa yhteisönsä toistensa
ympärille ja jotka haluavat kääntää globaalipääoman riistoretken pois
porteiltaan ja katkaista sen seipäät ja sylkeä niiden päälle.

Me
voimme edelleen voittaa, me olemme aina voineet voittaa, kunhan ensin
ymmärämme yhden ainoan asian: ainoa tie eteenpäin on eliittiä vastaan ja
naapurin puolesta.
Kun jokainen on naapurinsa puolesta, me muodostamme
verkon, joka kattaa koko maailman.

Paikallisuus ja globalisaatio
voi elää rinta rinnan hävittämättä kansallista solidaarisuutta, mutta se
ei voi elää käsi kädessä kansainvälisen pääoman tai ideologisen
internationalismin kanssa, joka haluaa hävittää meidän
ainutlaatuisuutemme aivan kuten se on hävittänyt niin monet muut
alkuperäiskulttuurit.

SusannaKaukinen1
Mäntsälä

[Politiikka] George Orwell, Ursula K. Le Guin, Naomi Klein, David Graeber, Pierre-Joseph Proudhon, Murray Bookchin, Slavoj Žižek, Pjotr Kropotkin, Santeri Alkio, Mihail Bakunin, Nestor Makhno, Vladimir Lenin, James C. Scott
[Filosofia] Diogenes Sinopelainen, Friedrich Nietzsche, Simone de Beauvoir, Jean-Paul Sartre, Bertrand Russell, John Gray (UK)
[Talous] Robin Hahnel, John Maynard Keynes, Karl Marx, Friedrich Engels, Dan Ariely, Adam Smith
[Työ] Ricardo Semler, Elizabeth Gilbert, Tobias Mayer, Tom DeMarco
[Uskonto] Susan Blackmore, Christopher Hitchens, Khalil Gibran, Richard Dawkins, Arthur Jeon, Anton LaVey, Zsuzsanna Budapest, Silver RavenWolf, Caitlin Matthews
[Harrastukset] Masutatsu Ōyama, Dan Inosanto, Bruce Lee
[Viihde] Billy Connolly, Russell Brand

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu